Viime maanantaina sain mieheni takaisin kotiin, vaikka Norjassa oli terroriuhkaa. Tilanne ei ole vieläkään selvennyt, vaikka tästä on puhuttu useampaan otteeseen. Näyttää siltä, että vain aika auttaa tähän..

Matka lentokentälle ja kotiin

En muista milloin viimeeksi olisin ollut niin hermona kuin maanantaina. Kun kävelin autolle, olin ihan paniikissa. Tiesin että halusin antaa miehelleni mahdollisimman rauhallisen kotiintulon, enkä ruveta heti huutamaan hänelle asiasta, mutta en pysty esittämäänkään että kaikki olisi hyvin. Nämä ajatukset päässäni huomasinkin olevani jo kentällä ja näin mieheni istumassa ajotien varressa. Jätin auton tien sivuun ja katsoin kuskin paikalta kun hän laittoi rinkan autoon ja sen jälkeen istuitui autoon. Tervehdin häntä, mutta en sanonut mitään muuta. Hän laittoi käden jalalleni, annoin sen olla siinä. Puhuimme niitä näitä, mutta emme puhuneet sanallakaan riidasta. Vasta kun pääsimme kotiin ja hän veti minut syylinsä istumaan sohvalle, sorruin. En muista mitä kaikkea tuli silloin puhuttua, muistan vaan kun hän veti minua itseään vasten pidemmän aikaa. Se tuntui niiin hyvältä. Hän ei ole oikeestaan ikinä ennen tehnyt niin. Pitänyt vain sylissä ikuisuudelta tuntuneen ajan, ilman pervoilua. Nautin siitä paljon. Harmi vain että se päättyi heti maanantaina...

Jatkuvaa selvittelyä

Luulin että saimme heti maanantaina puhuttua asiat läpi, kun ei ollut enää mitään sanottavaa. Kaikki oli jo sanottu. Kaikki on jo tehty. Mutta silti se on jäänyt vaivaamaan. Kuinka hänet piti viedä lentokentälle ja tulla yksin kotiin kun ei tiennyt mistään mitään. Kuinka hän sanoi vältelleensä puhumista, koska saattaisin suuttua. Noita ei saa enää koskaan tekemättömiksi.

En halunnut olla ankara miehelleni, mutta huomasin jo heti seuraavana päivänä ettei kaikki ole vieläkään hyvin. Vieläkin ahdisti. Ja se tunne on jatkunut tähän päivään asti. Mieheni on pyytänyt anteeksi miljoona kertaa, sanonut kuinka katuu tekoaa ja haluaisi saada tämän tehtyä uudelleen. Olemme puhuneet tästä joka päivä, enemmän tai vähemmän. Emme haluaisia luovuttaa, mutta minusta yhteinen tulevaisuus vaikuttaa niin vaikealta. Ei tämä voi näin jatkua...

Eilen illalla puhuimme asiasta (taas) ja sanoin kuinka hankala yhteistä tulevaisuutta on nähdä. Mieheni meni ihan sanattomaksi, etäiseksi ja pelokkaaksi. Myöhemmin yöllä hän sanoi että vein aikalailla jalat häneltä alta. En ole ikinä ennen nähnyt häntä semmoisena.. Enkä halua enää ikinä nähdä.

Joten teimme päätöksen, että emme luovuta. Emme vielä. Menemmä päivä kerrallaan ja katsomme mitä tulevan pitää.