Viime kesä oli elämäni kurjin kesä. Olin iloinen kun se oli ohi ja alkoi tämä pimeä kausi. Nyt se on kuitenkin väistymässä ja ihmisillä on kevään ja kesän odotuksia. Myös minulla. Odotan innolla mitä mahdollisuuksia ensi kesä tuo tullessaan, se ei voi olla niin paha kuin viime kesä.

Pimeän kautta käy toisinaan tie valoon

Uskon päässeeni vihdoinkin sinuksi viime kesäisestä "vaellusleskestä" ja sen aiheuttamasta draamasta. En saa enää ahdistusta jos mainitaan sanat Norja, vaellus, vuoristo tjms. Helppoa se ei ollut. Jouduin käymään mielessäni miljoona kertaa tapahtuneen, puhumaan siitä ystävälleni ärsytykseen asti, katsomaan mieheni kuvat reissulta. Viimeisin asia oli vaikein tehtävä. (Tämä tapahtui siis viime syyskuussa.) Itkin koko esityksen ajan, ahdistuin, vihasin itsenäni, vihasin mieheni vaelluskavereita, vihasin kuvien maisemia, vihasin kaikkea. Jo sen muisteleminen tuo taas pahan mielen. Nyt tiedän että se kaikki kuului "parantumiseen", jotta asiassa päästiin eteenpäin.

En väitä päässeeni tai pääseväni vaellusleskeydestä yli, en tiedä pääsenkö ikinä. Mutta tiedän hyväksyneeni miten ja miksi näin tapahtui. Pelkään silti joutuvani tänäkin kesänä vaellusleskeksi, mutta toistaiseksi tilanne vaikuttaa helpottavalta. Mieheni on lupautunut kertomaan minulle heti kun jotakin vaellusta ruvetaan suunnittelemaan. Toistaiseksi ei mitään. Odotan hermostuneena, miten reagoin jos hän kuitenkin lähtee jälleen kerran. En kuitenkaan usko... Ei, minä Tiedän, ettei siitä tule toista samanlaista kohtausta. Otamme asian rauhallisesti ja kerromme toisillemme kaiken.

Loppusanat

Nykyisin mieheni kanssa menee mahtavasti! Näen tällähetkellä meille valoisan ja pitkän tulevaisuuden. Epäilyt meistä ovat kaikonneet melkein kokonaan. En ole tuntenut ikinä ennen näin vahvaa, luottamuksellista ja aitoa suhdetta. Olemme jopa suunnitelleet loppuvuodesta perheenlisäystä... <3 Siis pienen Shiiba koiranpennun, ei lasta! Tämä on pääsyy miksi odotan ensi kesää, olemme silloin paljon lähempänä oman koiran omistamista. Toivottavasti seuraavalla kerralla kirjotan siitä.

Viime maanantaina sain mieheni takaisin kotiin, vaikka Norjassa oli terroriuhkaa. Tilanne ei ole vieläkään selvennyt, vaikka tästä on puhuttu useampaan otteeseen. Näyttää siltä, että vain aika auttaa tähän..

Matka lentokentälle ja kotiin

En muista milloin viimeeksi olisin ollut niin hermona kuin maanantaina. Kun kävelin autolle, olin ihan paniikissa. Tiesin että halusin antaa miehelleni mahdollisimman rauhallisen kotiintulon, enkä ruveta heti huutamaan hänelle asiasta, mutta en pysty esittämäänkään että kaikki olisi hyvin. Nämä ajatukset päässäni huomasinkin olevani jo kentällä ja näin mieheni istumassa ajotien varressa. Jätin auton tien sivuun ja katsoin kuskin paikalta kun hän laittoi rinkan autoon ja sen jälkeen istuitui autoon. Tervehdin häntä, mutta en sanonut mitään muuta. Hän laittoi käden jalalleni, annoin sen olla siinä. Puhuimme niitä näitä, mutta emme puhuneet sanallakaan riidasta. Vasta kun pääsimme kotiin ja hän veti minut syylinsä istumaan sohvalle, sorruin. En muista mitä kaikkea tuli silloin puhuttua, muistan vaan kun hän veti minua itseään vasten pidemmän aikaa. Se tuntui niiin hyvältä. Hän ei ole oikeestaan ikinä ennen tehnyt niin. Pitänyt vain sylissä ikuisuudelta tuntuneen ajan, ilman pervoilua. Nautin siitä paljon. Harmi vain että se päättyi heti maanantaina...

Jatkuvaa selvittelyä

Luulin että saimme heti maanantaina puhuttua asiat läpi, kun ei ollut enää mitään sanottavaa. Kaikki oli jo sanottu. Kaikki on jo tehty. Mutta silti se on jäänyt vaivaamaan. Kuinka hänet piti viedä lentokentälle ja tulla yksin kotiin kun ei tiennyt mistään mitään. Kuinka hän sanoi vältelleensä puhumista, koska saattaisin suuttua. Noita ei saa enää koskaan tekemättömiksi.

En halunnut olla ankara miehelleni, mutta huomasin jo heti seuraavana päivänä ettei kaikki ole vieläkään hyvin. Vieläkin ahdisti. Ja se tunne on jatkunut tähän päivään asti. Mieheni on pyytänyt anteeksi miljoona kertaa, sanonut kuinka katuu tekoaa ja haluaisi saada tämän tehtyä uudelleen. Olemme puhuneet tästä joka päivä, enemmän tai vähemmän. Emme haluaisia luovuttaa, mutta minusta yhteinen tulevaisuus vaikuttaa niin vaikealta. Ei tämä voi näin jatkua...

Eilen illalla puhuimme asiasta (taas) ja sanoin kuinka hankala yhteistä tulevaisuutta on nähdä. Mieheni meni ihan sanattomaksi, etäiseksi ja pelokkaaksi. Myöhemmin yöllä hän sanoi että vein aikalailla jalat häneltä alta. En ole ikinä ennen nähnyt häntä semmoisena.. Enkä halua enää ikinä nähdä.

Joten teimme päätöksen, että emme luovuta. Emme vielä. Menemmä päivä kerrallaan ja katsomme mitä tulevan pitää.

Nyt on torstai. Viimeinen viikko menossa vaellusleskenä, joka päättyy seuraavana maanantaina. Melkein viikko kulunut riidasta, joka jatkui kiusallisesti eilisiltaan asti, kunnes saatiin jonkin sortin sopu aikaiseksi. Oloni on silti vielä epävarma...

Viikon tapahtumat

Viime viikonloppuna, kun meillä oli se iso riita, olo meni aika tuskallisesti. Onneksi minulla on ystäviä, jotka tulivat perjantaina viettämään minulle seuraa kun pyysin ja lähtivat vasta lauantaina kun oli ihan pakko. Siitä oli iso apu, ja sain ajatuksia muualle. Ja miehen kanssa samat asiat vain meni tekstareilla: Kuinka kurja olo molemmilla on, kuinka haluaisi tavata juuri nyt ja selvittää asia. Sitten sunnuntaina, pyysin häntä soittamaan heti kun pystyy, jotta voisin kuulla edes hänen äänensä ja voisimme yrittää puhua tästä kuin aikuiset. Hän vastasi että yrittää soittaa seuraavana päivänä, eli maanantaina.

(Nyt haluaisin muistuttaa, että hän oli kertonut lentokentällä että siellä ei välttämättä ole kenttää jossa kulkevat, joten yhdestä tekstittömästä päivästä ei kannata huolestua.)

Minä siis odotin maanantaina että hän illalla soittaisi tai laittaisi viestiä. Odotin ja odotin, tuli yö ja ja tuli tiistai aamu. Ei soittoa. En muista milloin olisin nukkunut niin huonosti, kyttäsin puhelinta koko yön "joko hän soittaa, joko hän soittaa..." Mutta ei mitään. Laitoin asiasta hänelle tekstarin, että nukuin huonosti koska vahdin koko yön puhelinta ja kysyin että olivatko he liikkuneet alueelle jossa on vielä huonompi kenttä. Illalla tuli vielä laitettua muutama viesti lisää, ja juuri ennen nukahtamista laitoin yhden: "Hei... Tiedän että sanoit ettei yhdestä tekstittömästä päivästä kannata huolestua, nyt on kuitenkin kulunut kaksi päivää, joko saa huolestua? :c" Hän ei vastannut mitään koko yössä..

Yritin rauhoitella itseäni, mutta minun vilkas mielikuvitukseni ei suostunut yhteistyöhön. Pyörin koko ajan erilaisilla uutissivustoille, joko siellä on uutinen kuinka 4 vaeltajaa ovat kadonneet Norjassa. Tai että hänen vanhempansa soittaisivat ja kertoisivat huonoja uutisia. Töissä olokaan ei onnistunut, joten lähdin kotiin lepäämään.

Vihdoinkin, keskiviikkona (eilen) hän laittoi lyhyen viestin. "Onks mun iskä laittanu sulle viestiä?"  Sydemeni jätti yhden lyönnin välistä, mikä viesti minun olisi pitänyt saada, mitä nyt on tapahtunut. Vastasin etten ole saanut mitään viestiä... Kului tuskaiset 20min minuuttia, joina mietin jo oikein vakavasti soittavani hänen isälleen ja kysyväni tästä mysteeri viestistä, ennenkuin hän vastasi että hänen laturinsa piuha meni rikki eikä pystynyt latamaan puhelinta ollenkaan. Hän oli yrittänyt laittaa kaverin luurista viestiä isälleen, että kertoisi tapahtumasta minulle. Iso kivi tippui harteiltani, mikä helpotus, hän on kunnossa. Ja häneen saa taas yhteyttä.

Siinä tuli pari viestiä vielä laitettua ja illalla kysyin joko hän pystyisi soittamaan minulle. Hän vastasi soittavansa, "jos täs tulee joku hyvä väli livahtaa." Mitä.... Onko se niin salaista soittaa tyttöystävälle, että pitää odottaa että pystyy tekemään sen salassa? Miksi se pitää tehdä noin vaikeasti. Joten kysyin, "Etkö voi vaa sanoa et sun pitää soittaa yks puhelu ja mennä mökistä ulos puhumaan?" "totta, oota hetki", oli vastaus.

Ensimmäinen puhelu

Eikä mennytkään montaa minuuttia, niin hän soitti. En muista mitä kaikkea tuli sanottua, mutta kävimme tämän läpi. Ei perusteellisesti, mutta saimme rauhan aikaiseksi. Pyysimme anteeksi, ja puhuimme kuinka ruoka tai uni ei ole maistunut kummallekaan tämän parin viikon aikana. Siitä kuinka on ikävä. Puhuimme jopa muistakin asioista, ja minä kerroin mitä olen täällä tehnyt sillä aikaa kun hän on ollut poissa. Me molemmat jopa nauroimme puhelun aikana. Minä kysyin kysymyksia reissusta, hän vastasi joka ikiseeen kysymykseen. Puhelu kesti 50 minuuttia.

Tuli niin helpottunut olo, en olisi arvannutkaan kuinka pelkän äänen kuuleminen voi rauhoittaa mieltä. Vaikka ikävä olikin puhelun jälkeen tuhat kertaa pahempi, mutta onneksi tässä ei ole enää monta päivää niin hän tulee takaisin. Ja laitoimme vielä yöllä ällösöpöjä viestejä toisillemme. Nukkumaan mennessä kuvittelin kaiken olevan kunnossa. En ole koko leskeyden aikana nukkunut niin hyvin kuin viime yönä.

Morkkis

Sitten iski morkkis. Se iski noin puolituntia sitten. Luin aikaisempia blogejani, onko se muka niin että kaiken tämän saa korjattua, unohdettua ja annettua anteeksi alle tunnin puhelulla? Minusta tuntuu että se vaatii vähän enemmän. Mutta toisaalta, en halua aloittaa uutta riitaa, kyllä hänen pitäisi nauttia edes loppumatkasta.

Ja minun pitkästä viikonlopusta: töistä on vapaata, kotiseudullani järjestetään iso tapahtuma, ja vanhemmillani on ilmastointi! En tiedä pystynkö laittamaan tätä sekamelskan tuntetta sivuun, mutta yritän ja keskityn siihen mitä olen tekemässä nyt. Aikakin kuluu nopeammin kun on tekemistä. Hyvällä tuurilla, ennenkuin huomaankaan on maanantai ja lesken elämä päättyy.

Huomenta. Nyt se sitten tapahtui. Helvetti pääsi irti taas. Surkuhupaisaa on se, että se tapahtu tekstareilla ja tuhansia kilsoja välissä. Tuli ihan teini olo, kun piti tekstareilla riidellä, ei edes soitettu toisillemme.

Tekstaririita koko yön

Kaikki alkoi siitä kun heräsin 3 aikoihin viime yönä ja huomasin että uusi viesti oli tullut puhelimeen. Mies oli laittanut päivän kuulumiset ja ilmoittanut että siellä on myös naisia mukana. Mustasukkainen kun olen, tämä katkaisi kamelin selän. En tiedä reissusta mitään, kun hän ei ole puhunut ja nyt, kun hän on siellä, hän kertoo että siellä on myös naisia mukana. Miksi. Miksi tästä piti mainita vasta nyt, mutta ei ennen matkaa. Onko hänellä jotakin salattavaa.

N. 30min asiaa mietittyäni päätin lopettaa mykkäkouluni ja avautua, kertoa hänelle kuinka epäluotetto olo minulla on kun minulle ei kerrota mitään ja nyt kuulen että siellä on naisia. Sanoin myös vihoissani että täällä saattaa odottaa tyhjä kämppä kun hän tulee takaisin, koska en halua seurustella ihmisen kanssa joka ei pysty puhumaan tuollaisesta minulle kasvotusten.

Luojan kiitos, vastausta ei tarvinut odottaa tämän päivän iltaan, vaan hän vastasi 15min sisällä. Hän sanoi että hän on vältellyt aiheesta puhumisen, koska tiesi minun reaktion. Hän luuli ettei minua oikeasti kiinnosta tietää ja että tiesin muka naisista. Ketä muka ei kiinnostaisi oman kumppanin menot jos oikeasti välittää. Ja mikäköhän ajatustenlukija minä olen, kun muka tiesin jo matkaseurasta. Ja pahinta, hän on vältellyt puhumisen tästä. Auts...

En nyt paljasta mitä kaikkea tuli kirjoitettua, mutta aika paljon molemmista osapuolilta tuli sama kysymys: "miksi on niin vaikea puhua asioista." Ja myös syyttelyä, minulta että se on hänen vikansa kun hän ei jakanut tietoa minun kanssa. Ja hän syytti minua koska en kysynyt. Tämä jatkui aamu kuuteen asti, kunnes (oletettavasti) häneltä loppui akku puhelimesta ja tuli hiljaista. Sopua ei saatu, mutta ei erotukaa. Ainakaan vielä.

Tuli sieltä molemmilta osapuolilta "en halua menettää sua tämän takia", mutta nyt (huonosti) nukutun yön yli minulla on edelleen sama fiilis. En halua tätä. Jos tämmöisestä asiasta ei pysty kasvotusten puhumaan, vaa se pitää pelkurimaisesti hoitaa tekstareilla, niin onko meillä mitään tulevaisuutta yhdessä. Minä en olisi niin varma...

Olen kyllästynyt tähän epävarmaan oloon, mutta asia ei etene ennenkuin hän saa aurinkopaneelilaturinsa toimimaan eli aurinko paistaa siellä ja hän saa puhelimeen virtaa. Ihan liian monta päivää jäljellä lesken elämää, nyt pitäisi saada se aika jotenkin kulumaan...

Eli, maanantaina mieheni lähti vaeltamaan, enkä tiedä mitään siitä reissusta. En kenen kanssa hän meni, en missä hän on, en mitä hän tekee, en yhtään mitään. Tiedän vain milloin hän tulee takaisin.

2. Päivä, fiilikset kauheat.

Nyt on keskiviikko, olin tänään töissä. En mennyt töihin maanantaina tai tiistaina, koska vihaan työtäni (tai oikeestaan työharjottelu opiskeluani varten, onneksi se on ohi 5 viikossa.) ja koska halusin masennella kotona. Mutta vasta tänään, kun menin työkavereilleni myöntämään ääneen etten tiedä kenen kanssa mieheni lähti, alkoi todella masentaa.

Voiko suhde toimia, jos ei pysty puhumaan kaikeasta, etenkään menoista ja tekemisistä, tai kenen kanssa on reissussa? Minulla alkoi tänään epäillykseni, että eihän se voi toimia. Ei tämä ole tervettä. Jopa työkaverini sanoivat (vitsillä kylläkin) että tämä suhde on nyt ohi. Nyt mietin sitä ihan vakavissani, että onko...

Haluiaisin niin selvittää tämän mieheni kanssa, mutta ainut millä saan häneen yhteyttä on tekstiviestillä ja vain iltaisin kun hän avaa puhelimen ja jos siellä on kenttää. Tässä ei ole kuin pari asiaa pielessä: 1) Miten tämmöisen asian kerrot tekstiviestillä? "Moi. Et sitten kertonut kenen kanssa lähdit, haluan erota tämän takia." Ei. 2) Vastausta pitäisi odottaa iltaa, tai mahdollisesti huomisen, tai ylihuomisen iltaan. Ei, ei ja ei! Ajatuskin saa minut tästä voimaan pahoin.

Oloni on niin avuton, en tiedä mitä tehdä. Tulen hulluksi ajatuksieni kanssa. Mutta vielä on 13 päivää jäljellä vaelluslesken arkea...