Nyt on torstai. Viimeinen viikko menossa vaellusleskenä, joka päättyy seuraavana maanantaina. Melkein viikko kulunut riidasta, joka jatkui kiusallisesti eilisiltaan asti, kunnes saatiin jonkin sortin sopu aikaiseksi. Oloni on silti vielä epävarma...

Viikon tapahtumat

Viime viikonloppuna, kun meillä oli se iso riita, olo meni aika tuskallisesti. Onneksi minulla on ystäviä, jotka tulivat perjantaina viettämään minulle seuraa kun pyysin ja lähtivat vasta lauantaina kun oli ihan pakko. Siitä oli iso apu, ja sain ajatuksia muualle. Ja miehen kanssa samat asiat vain meni tekstareilla: Kuinka kurja olo molemmilla on, kuinka haluaisi tavata juuri nyt ja selvittää asia. Sitten sunnuntaina, pyysin häntä soittamaan heti kun pystyy, jotta voisin kuulla edes hänen äänensä ja voisimme yrittää puhua tästä kuin aikuiset. Hän vastasi että yrittää soittaa seuraavana päivänä, eli maanantaina.

(Nyt haluaisin muistuttaa, että hän oli kertonut lentokentällä että siellä ei välttämättä ole kenttää jossa kulkevat, joten yhdestä tekstittömästä päivästä ei kannata huolestua.)

Minä siis odotin maanantaina että hän illalla soittaisi tai laittaisi viestiä. Odotin ja odotin, tuli yö ja ja tuli tiistai aamu. Ei soittoa. En muista milloin olisin nukkunut niin huonosti, kyttäsin puhelinta koko yön "joko hän soittaa, joko hän soittaa..." Mutta ei mitään. Laitoin asiasta hänelle tekstarin, että nukuin huonosti koska vahdin koko yön puhelinta ja kysyin että olivatko he liikkuneet alueelle jossa on vielä huonompi kenttä. Illalla tuli vielä laitettua muutama viesti lisää, ja juuri ennen nukahtamista laitoin yhden: "Hei... Tiedän että sanoit ettei yhdestä tekstittömästä päivästä kannata huolestua, nyt on kuitenkin kulunut kaksi päivää, joko saa huolestua? :c" Hän ei vastannut mitään koko yössä..

Yritin rauhoitella itseäni, mutta minun vilkas mielikuvitukseni ei suostunut yhteistyöhön. Pyörin koko ajan erilaisilla uutissivustoille, joko siellä on uutinen kuinka 4 vaeltajaa ovat kadonneet Norjassa. Tai että hänen vanhempansa soittaisivat ja kertoisivat huonoja uutisia. Töissä olokaan ei onnistunut, joten lähdin kotiin lepäämään.

Vihdoinkin, keskiviikkona (eilen) hän laittoi lyhyen viestin. "Onks mun iskä laittanu sulle viestiä?"  Sydemeni jätti yhden lyönnin välistä, mikä viesti minun olisi pitänyt saada, mitä nyt on tapahtunut. Vastasin etten ole saanut mitään viestiä... Kului tuskaiset 20min minuuttia, joina mietin jo oikein vakavasti soittavani hänen isälleen ja kysyväni tästä mysteeri viestistä, ennenkuin hän vastasi että hänen laturinsa piuha meni rikki eikä pystynyt latamaan puhelinta ollenkaan. Hän oli yrittänyt laittaa kaverin luurista viestiä isälleen, että kertoisi tapahtumasta minulle. Iso kivi tippui harteiltani, mikä helpotus, hän on kunnossa. Ja häneen saa taas yhteyttä.

Siinä tuli pari viestiä vielä laitettua ja illalla kysyin joko hän pystyisi soittamaan minulle. Hän vastasi soittavansa, "jos täs tulee joku hyvä väli livahtaa." Mitä.... Onko se niin salaista soittaa tyttöystävälle, että pitää odottaa että pystyy tekemään sen salassa? Miksi se pitää tehdä noin vaikeasti. Joten kysyin, "Etkö voi vaa sanoa et sun pitää soittaa yks puhelu ja mennä mökistä ulos puhumaan?" "totta, oota hetki", oli vastaus.

Ensimmäinen puhelu

Eikä mennytkään montaa minuuttia, niin hän soitti. En muista mitä kaikkea tuli sanottua, mutta kävimme tämän läpi. Ei perusteellisesti, mutta saimme rauhan aikaiseksi. Pyysimme anteeksi, ja puhuimme kuinka ruoka tai uni ei ole maistunut kummallekaan tämän parin viikon aikana. Siitä kuinka on ikävä. Puhuimme jopa muistakin asioista, ja minä kerroin mitä olen täällä tehnyt sillä aikaa kun hän on ollut poissa. Me molemmat jopa nauroimme puhelun aikana. Minä kysyin kysymyksia reissusta, hän vastasi joka ikiseeen kysymykseen. Puhelu kesti 50 minuuttia.

Tuli niin helpottunut olo, en olisi arvannutkaan kuinka pelkän äänen kuuleminen voi rauhoittaa mieltä. Vaikka ikävä olikin puhelun jälkeen tuhat kertaa pahempi, mutta onneksi tässä ei ole enää monta päivää niin hän tulee takaisin. Ja laitoimme vielä yöllä ällösöpöjä viestejä toisillemme. Nukkumaan mennessä kuvittelin kaiken olevan kunnossa. En ole koko leskeyden aikana nukkunut niin hyvin kuin viime yönä.

Morkkis

Sitten iski morkkis. Se iski noin puolituntia sitten. Luin aikaisempia blogejani, onko se muka niin että kaiken tämän saa korjattua, unohdettua ja annettua anteeksi alle tunnin puhelulla? Minusta tuntuu että se vaatii vähän enemmän. Mutta toisaalta, en halua aloittaa uutta riitaa, kyllä hänen pitäisi nauttia edes loppumatkasta.

Ja minun pitkästä viikonlopusta: töistä on vapaata, kotiseudullani järjestetään iso tapahtuma, ja vanhemmillani on ilmastointi! En tiedä pystynkö laittamaan tätä sekamelskan tuntetta sivuun, mutta yritän ja keskityn siihen mitä olen tekemässä nyt. Aikakin kuluu nopeammin kun on tekemistä. Hyvällä tuurilla, ennenkuin huomaankaan on maanantai ja lesken elämä päättyy.